Naomi Klein esittää vakuuttavat perustelut sille, miksi nykymuotoinen kapitalismi ja elinvoimainen ympäristö eivät sovi yhteen. Ongelmat ja niiden ratkaisumallit tunnetaan, nyt pitäisi alkaa tehdä asioita.

Ilmastonmuutoksessa ei ole ensisijaisesti kyse luonnontieteestä vaan taloudesta, politiikasta, identiteeteistä, valtasuhteista, intresseistä ja ideologioista. 

Ihmiskunnan mahdollisuudet välttää kasvihuonekaasujen aiheuttama ympäristökatastrofi riippuu pohjimmiltaan siitä, pystymmekö unohtamaan ymmärrystämme vuosisatoja määrittäneen tarinan ihmisestä luonnon valtiaana.

Jotenkin näin voisi tiivistää Naomi Kleinin kirjan Tämä muuttaa kaiken: kapitalismi vs ilmasto ja hänen miehensä Avi Lewisin ohjaaman, Lens Politican avajaiselokuvana esitettävän samannimisen dokumenttielokuvan ydinviestit.

Klein on elokuvan kertoja, ja siinä on haastateltavia henkilöitä ja yksittäisiä sitaatteja myöten paljon samaa kuin kirjassa. Lewis on kameroineen kulkenut Kleinin matkassa ilmastotaistelun polttopisteissä Amerikassa, Euroopassa, Intiassa ja Kiinassa. Hienosti kuvattu filmi kantaa kuitenkin myös itsenään.

Kleinin mukaan kapitalismi vääjäämättä monopolisoituu ja muuttuu kaiken yksityistämään pyrkivien markkinafundamentalistien kuvailemien vapaiden ja tehokkaiden markkinoiden irvikuvaksi. Suuryritykset ja suurpääoma käyttävät suhteetonta valtaa ja muokkaavat poliittista järjestelmää etujensa mukaiseksi.

Ilmaston kohdalla tämä näkyy esimerkiksi niin, että näkymätön käsi on sokea ulkoisvaikutuksille ja fossiilienergiateollisuus saa jatkaa saastuttamistaan, vaikka se tuhoaisi lopulta koko maailman. Paikallisyhteisöiden oikeudet sysätään sivuun ekstraktivistisen voitontavoittelun tieltä. Luonto ja ihmiskunnan enemmistö maksavat viulut. Eriarvoisuus kasvaa.

Kamppailu ilmastonmuutoksen torjumiseksi onkin Kleinille myös kamppailua tasa-arvoisemman, oikeudenmukaisemman ja demokraattisemman maailman puolesta.

Yksi kirjan ja elokuvan suurimmista vahvuuksista on – Kleinin aiempien teosten tavoin – yhteyksien vetäminen usein erillisinä käsiteltävien asioiden välille. Kansainväliset kauppa- ja investointisopimukset, maatalousjättien agribisnes, maakaappaukset, paikallisdemokratia, työllisyys, liikenne ja ruuantuotanto ovat kaikki hänelle ilmastokysymyksiä.

Jotta ilmaston lämpeneminen jäisi kohtalaisella todennäköisellä YK-neuvotteluissa kipukynnykseksi määritellyn kahden asteen alapuolelle, kolme neljäsosaa nykyisistä fossiilisten polttoaineiden varannoista pitäisi jättää hyödyntämättä.

Energiataloutta pyörittävien suuryhtiöiden keskeistä roolia havainnollistaa parin vuoden takainen tutkimus, jonka mukaan 90 yritystä on aiheuttanut kaksi kolmannesta ihmiskunnan päästöistä viimeisten 250 vuoden aikana. Puolet kokonaispäästöistä on tuotettu viimeisten 25 vuoden aikana – eli suunnilleen samalla ajanjaksolla, kun YK:n piirissä on neuvoteltu kansainvälisestä ilmastosopimuksesta, joka pistäisi päästöille stopin.

Nämä energiajätit puhuvat kestävästä kehityksestä ja puhtaasta energiasta, mutta käytännössä ne eivät jätä litraakaan öljyä pumppaamatta, ellei sitä eksplisiittisesti lailla kielletä tai ellei se ole taloudellisesti kannattamatonta.

Tämä ei estä fossiilifirmoja sponsoroimasta ilmastoneuvotteluita ja kestävän kehityksen konferensseja, joissa niille on aina varattu näkyvä rooli keskeisenä sidosryhmänä.

Kleinin johtopäätös on, että koska fossiilikapitalismi ja sen keskeiset toimijat ovat kykenemättömiä suitsimaan ympäristötuhojaan, saamaan aikaan rakenteellista siirtymää kestävämpään tuotantojärjestelmään ja takaamaan kaikille kohtuullista taloudellista hyvinvointia, julkisen sektorin on otettava huomattavasti nykyistä vahvempi ohjausrooli.

Hän tiedostaa tämän olevan yksi eniten vastustusta herättävistä argumenteistaan. Julkista sektoria on ajettu alas viimeiset 30 vuotta, ja talouskriisin myötä leikkauspolitiikka on varsinkin Euroopassa nuijittu kansalaisten tajuntaan ainoana vaihtoehtona. Moni “ilmastoihminenkin” on sisäistänyt talouskuriajattelun ja uskon teknisten markkinainnovaatioiden pelastavaan voimaan.

Vyönkiristyksen ja yksityistämisen sijaan Klein peräänkuuluttaa vihreää investointiohjelmaa, mittavia panostuksia tutkimukseen ja avokätisiä tukiaisia uusiutuvalle energialle. Valtioiden tulisi tehdä strategista teollisuuspolitiikkaa, joka huomioi sekä ympäristökestävyyden että työllisyyden.

Saastuttavien yritysten toimintavapauksia on rajoitettava tiukalla lainsäädännöllä, mutta puhtaan teknologian yritysten ja tuottajayhteisöiden taloudellisia toimintaedellytyksiä on tuettava.

Yksi Kleinin kiinnostava väite on, että Yhdysvaltojen konservatiivioikeiston ja joidenkin energiayhtiöiden harjoittama ilmastonmuutoksen kieltäminen itse asiassa osoittaa hänen olevan oikeassa voimakkaan julkisen sektorin tarpeesta. Ne kieltävät ilmastonmuutoksen, sillä sen tunnustaminen ja siitä seuraava päästövähennystarve pakottaisivat valtion puuttumaan talouden toimintaan rankalla kädellä.

Koska demokratia on rikki, julkinen sektori ei kuitenkaan ole tehtäviensä tasalla. Siksi tarvitaan vahvaa kansalaisyhteiskuntaa, joka pakottaa valtiot ja kunnat toimimaan – ja toimii myös itse.

Kleinin lempiesimerkki on Saksa, jossa jo kertaalleen yksityistettyjä kunnallisia energialaitoksia on otettu takaisin julkiseen hallintaan ja valjastettu maan energiakäänteen edistämiseen. Uusiutuva energia on synnyttänyt satojatuhansia työpaikkoja, ja moni saksalainen on mukana jonkinlaisessa kollektiivisessa energiantuottajayhteisössä.

Klein kuvaa nousussa olevaa ilmastoliikettä, joka poikkeaa perinteisistä ympäristöjärjestöistä monin tavoin. Kabinettilobbauksen, yhteistyöhakuisuuden ja teknisen asiantuntijuuden sijaan siinä korostuvat hänen mukaansa konkreettiset teot, avoin konfliktihakuisuus ja taustalla vaikuttava laajempi järjestelmäkritiikki.

Esimerkkejä ovat esimerkiksi nopeasti voimistunut kampanja saada institutionaaliset sijoittajat ja suuret rahastot vetämään rahansa pois fossiilienergiasta, radikaalimmat suoran toiminnan teot sekä omaehtoinen uusiutuvan energian ja ruuantuotanto.

Klein ei käsittele Suomea, mutta hänen kuvaamansa ilmiöt pätevät myös Suomeen.

Juhlapuheiden teknologiapöhinä ja kestävyysretoriikka ei ole huomattavissa määrin näkynyt strategisisissa linjauksissa, poliittisissa ohjaustoimissa tai rahavirroissa. Ympäristölle haitallista toimintaa tuetaan monin verroin esimerkiksi uusiutuvaan energiaan nähden.

Julkisen sektorin alasajo, ripustautuminen fossiili- tai ydinenergiaan ja energiaintensiiviseen teollisuuteen sekä yhteiskunnan avaintoimintojen yksityistäminen ovat kaikki Suomessa ajankohtaisia teemoja. Arkisen alueen ölynporauksessakin Suomen valtio on valmis auttamaan heti, jos joku joku öljyjätti sattuu tarvitsemaan jäänmurtajaa. Keskivertosuomalaisen ekologinen jalanjälki on monta kertaa kestävää tasoa suurempi.

Talvivaaran ja Migritin kaltaiset energiafiaskot, taistelu saamelaisten oikeuksista, Hiilivapaa Helsinki -kampanja, Hyökyaalto-liikkeen, Greenpeacen ja muiden ryhmien harjoittama kansalaisaktivismi, yleistyvät ruokaosuuskunnat ja orastava autonominen energiantuotanto ovat juuri sellaisia asioita, joita Klein kuvaa.

Keskustelu yhteisöresursseista, jakamistaloudesta, ekologisemmista tuotanto- ja kulutustavoista sekä järkevämmästä energiapolitiikasta on Suomessakin nousussa.

Naomi Kleinia voi perustellusti arvostella siitä, että pyrkiessään luomaan yhtenäisen maailmanselityksen hän vetää aika paljon mutkia suoraksi. Hän antaa myös todellisuutta synkemmän kuvan siitä, kuinka nopeasti puhtaasti kaupallinenkin uusiutuva energia jo tällä hetkellä muuttaa maailmaa.

Kärjistäminen on tehokeino, mutta voi myös etäännyttää joitakin.

Tämä muuttaa kaiken on joka tapauksessa erinomainen kuvaus aikamme keskeisimmistä haasteista ja vakuuttava kehotus tarttua toimeen yhteiskunnan ja omien elämäntapojemme muuttamiseksi.

 

Kino Sheryl

Hämeentie 135

kinosheryl.fi

Andorra & Dubrovnik

Eerikinkatu 11

www.andorra.fi

HAM Helsingin taidemuseo

Eteläinen Rautatiekatu 8

www.hamhelsinki.fi

WHS Teatteri Union

Siltavuorenranta 18

www.teatteriunion.fi

Kulttuurikeskus Sähinä

Heikkiläntie 10

facebook.com/sahinahelsinki

Pääyhteistyökumppanit

Go To Top